Olen pohtinut pitkään ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa monesta eri näkökulmasta. 
Johtamisesta olen oppinut, että tärkeämpää kuin räyhäkäs visio on epäseksikkyydestään huolimatta prosessi ja systeemi. 

Mikäli haluaa siis saada jotain oikeasti aikaan.

Kohta neljä vuotta Suomella töissä olleena väitän, että Suomen ilmastopolitiikan suunnittelu- ja seurantajärjestelmä ei toimi.

Järjestelmä on teoreettinen, kankea ja tehoton.

Kaksi viimeisintä hallitusta on kirjoittanut erilaisia strategioita ja selvityksiä sormet kipeinä, aivan kuten järjestelmä edellyttää. Metsäteollisuus kiittää ministeriöissä syntyvistä paperivuorista, mutta ilmastopolitiikan suunnitteluun ja johtamiseen nämä paperit eivät ole sopiva työkalu. Pahimmillaan asiantuntijat korostavat arvioinneissaan vain lisäarvioinnin merkitystä.

Suomessa ilmastopolitiikan suunnittelu nojaa neljään eri suunnitelmaan: pitkän aikavälin ilmastosuunnitelmaan, keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelmaan (KAISU), kansalliseen sopeutumissuunnitelmaan sekä maankäyttösektorin ilmastosuunnitelmaan (MISU). Nämä ovat kuin yrityksen vuosikertomuksia, ei strategioita, eikä konkreettisia suunnitelmia kustannusvaikutuksineen. Nämä paperit eivät suoranaisesti edesauta lakiin sidottuihin tavoitteisiin pääsemistä, kuten 60 prosentin päästövähennykseen vuoteen 2030 mennessä ja hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä.

Pääasiassa ne kuvaavat jo tehtyjä toimia ja tuovat yhteen näiden vaikutuksia. Näissä papereissa harvemmin tehdään poliittisesti merkittäviä sitoumuksia. Saman havainnon on tehnyt professori Ari Ekroos. Ekroosin tuore selvitys ilmastolain suunnittelu- ja seurantajärjestelmästä on pysäyttävä: nykyinen laki ei ohjaa hallituksia ennakoivasti eikä sido päättäjiä niihin toimiin, joita hiilineutraaliustavoite edellyttäisi. Jos seurantajärjestelmä ei tätä tee, se epäonnistuu tehtävässään.

Ilmastokeskustelu juuttuu usein väärään vastakkainasetteluun: joko teemme ilmastotoimia tai pidämme talouden kunnossa. Ekroosin analyysi osoittaa päinvastaista. Kun ilmastopolitiikka jää jälkijunassa tehtäväksi raportoinniksi, Suomi menettää rahaa, investointeja ja kilpailukykyä.

Parhaimmillaan ilmastopolitiikan suunnittelupaperimme muodostaisivat selkeän toimeenpano-ohjelman eri poliittisista toimista, joihin valtiovalta sitoutuu ja joiden toteutumiseen elinkeinoelämä voisi luottaa.

Ilmastoriskit ovat talousriskejä, jotka vaikuttavat muun muassa yritystoimintaan sekä ruuantuotantoon ja asumiseenkin. Koska nykyjärjestelmä kuvaa eilistä ilman ennakoivaa ja velvoittavaa ilmastosääntelyä ovat vihreät investoinnit vaarassa hakeutua muualle. Vaarana on myös se, että päästöjä vähentävien teknologioiden käyttöönotto hidastuu ja lasku kasvaa.

Mitä siis pitäisi tehdä? Ilmastolain on muututtava raportointikehikosta johtamislainsäädännöksi.

Se vaatii kolmea asiaa.

Ensiksi tulisi sopia ennakoivasta ja selkeistä kynnysarvoista, jotka käynnistäisivät lisätoimet, jos päästöpolku poikkeaa sovitusta. Tämä edellyttää kattavat kustannusarviot vaikutuksista. Sama logiikka siis, jolla esimerkiksi finanssipolitiikan menokuria johdetaan.

Toiseksi vastuut ja aikataulut on kirjattava niin, että jokaisella toimella on omistaja ja aikataulu välitarkasteluineen.

Kolmanneksi tarvitaan läpinäkyvä talousvaikutusten arviointi, jotta tietäisimme mistä päätämme ja mitä siitä seuraa.

Suomella on kaikki edellytykset nousta puhtaan siirtymän suurvallaksi, kuten jo tehdyistä miljardien investointipäätöksistä olemme jo nähneet, mutta ilmastotavoitteeseen emme pääse, jollemme johda muutosta, emmekä vain arvioi arviointeja.